Kuten täältä blogista on voinut lukea, niin Aapolla diagnosoitiin joulukuussa 2015 luupiikki vasemman takajalan nuljuluussa. Tuolloin meillä otettiin pitkään iisisti ja syötiin kipulääkkeitä. Kuitenkaan koiraa ei meinattu millään saada oireettomaksi. Jo tuolloin oli selvää, että aktiivista ja tekemistä rakastavaa koiraa kohtaan on väärin tuomita se lopuksi ikää lenkkeilemään lyhyitä lenkkejä hihnassa ilman rasitusta. Kevyen ja vähäisen liikunnan lisäksi hoitorepertuaariin otettiin keväällä laserhoito ja Cartrophen-pistokset. Pienenä ihmeenä pidettiin sitä, että näillä Aapo saatiin kuin saatiinkin oireettomaksi ja kipulääkkeet pystyttiin lopettamaan kolmen kuukauden jälkeen. Ymmärrettiin toki jo tuolloin, ettei luupiikki itsessään ollut polvesta mihinkään kadonnut ja oireet tulisivat vielä jossain vaiheessa palaamaan. Jatkoajalla siis oltiin, mutta nautittiin polven suhteen oireettomista viikoista.
Heinäkuussa 2016 meillä oli suunniteltu kontrollikäynti polven suhteen. Aapo rauhoitettiin ja polvi kuvattiin - ei muutoksia. Kuitenkin kova isku oli, kun samalla otetussa röntgen-kuvassa näkyi suuri ja määrittelemätön massa vatsaontelossa. Koira aristi vatsaa ja kaikessa hiljaisuudessa tajuttiin, että nyt oli kyse jostain vakavasta. Tuona iltana muistan, kuinka taas kiinnitin huomiota siihen, miten huonosti Aapo heräsi rauhoituksesta. Keita oli samalla eläinlääkärikäynnillä rauhoitettu ja kuvattu. Illalla kun Keita jo rehasi pitkin pihoja, Aapo törmäili seiniin, kaatuili rappusissa eikä ollut kovin aktiivisesti lähdössä mihinkään. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Aapon herääminen rauhoituksesta oli vaikeaa...
Ilta pohdittiin ja punnittiin vaihtoehtoja. Päädyttiin siihen, että ultrataan koira. Ultra näytti syypääksi reilusti suurentuneen eturauhasen ja vatsaontelossa olleen vapaan nesteen. Eturauhasessa oli jo tuolloin kysta (1cm), jonka eläinlääkäri katsoi hyvänlaatuiseksi. Pieni toivonkipinä syttyi, sillä ovathan ne eturauhasvaivat sen verran yleisiä, että ne pystytään hoitamaan. Tai tähän ajatukseen sitä toivonsa pisti... Kipulääkkeet peliin yhdessä hormonihoitojen kanssa. Kontrollia kontrollin perään koko kesä. Eturauhanen ei kuitenkaan reagoinut hoitoon toivotulla tavalla. Päin vastoin siinä oleva kysta lähti suurenemaan. Koira oli jo silminnähden kipeä kipulääkityksestä huolimatta. Aapo repi tassujaan ja hännäntyveään vereslihalle. Kun viimeinen ultra sitten näytti, että kysta oli jo nelinkertainen ensimmäiseen ultraan nähden, ja eläinlääkäri ei pystynyt antamaan ennustetta leikkaushoidosta, oli aika merkata kalenteriin se viimeinen käynti. Päätöksessä painoi myös ilman muuta kokonaisuus, Aapolla oli edelleen polvessa luupiikki, joka olisi saattanut ruveta oireilemaan koska tahansa.
Olin aina luvannut Aapolle, että se saa lähteä saappaat jalassa... kun se vielä olisi oma itsensä. Sen ei tarvitsisi olla kipeä. Melkein pystyin tämän toteuttamaan, sillä kipeähän se oli. Itse sen näin, vaikka tiedän, että ulkopuolisten silmiin se ei kipeältä näyttänytkään. Olihan se aina valmis, häntä heilutti koiraa ja leluja rahdattiin edestakaisin. Edelleen se viimeisinä päivinä oli valmis treenaamaan, kun sen kanssa kentällä kävi jotain hömppäämässä. Olisihan leikkausta voinut lähteä yrittämään ja moni varmaan olisi lähtenytkin. Itse kuitenkin tiesin, että Aapon selväminen edes nukutuksesta oli epävarmaa, enkä halunnut Aapolle sellaista lähtöä. Se ansaitsi parempaa. Leikkaukseen kuitenkin vaaditaan jo jonkin verran syvempi nukutus kuin röntgenkuvien ottamiseen... Koin, että Aapon kaltaiselle koiralle olisi ollut väärin tuomita se pitkään kuntoutukseen, jonka tuloksesta ei edes olisi ollut takeita.
Muistan kuinka lähdettiin aamulenkille viimeistä kertaa. Mentiin pellolle, mistä Aapo oli edellisenä iltana löytänyt jalkapallon. Sillä se pelasi pitkin peltoa pysähtyen välillä pitämään taukoa. Oltiin ulkona tavallista pidempään. Aamuruuaksi puuroa, lihaa ja piimää - Aapon lempparia. Sinne sekaan kipulääkkeet. Kipeänä ei tarvinnut olla. Päivällä käytiin läheisellä nurmikentällä. Aapo sai ottaa sisälelunsa mukaan... sorsa seurasi muutenkin koko viikon joka paikkaan. Aapo makoili varjossa pensaikon alla lelunsa kanssa. Välillä veti sitä kilpaa, kun Keita yritti varastaa sen. Kun mentiin sisälle, maattiin Aapon kanssa vierekkäin olkkarin lattialla. Tuhina vain kuului ja häntä heilui aina silloin tällöin. Sorsa oli tietenkin tässä kolmantena pyöränä. Sitten tuli aika lähteä eläinlääkäriin. Käytiin matkalla vielä metsässä kävelemässä viimeistä kertaa. Leikittiin vetoleikkejä ja vain oltiin. Kun Aapo alkoi unohdella leluaan pensaikkoon, tiesin, että oikealla tiellä ollaan - se ei koskaa jättänyt lelujaan. Otetiin vielä viimeiset kuvat ja lähdettiin kohti eläinlääkäriä.
Leikittiin Aapon kanssa eläinlääkärin huoneessa sorsalla - minä heitin, Aapo toi. Istuin lattialla ja kun alkoi nukuttaa, Aapo tuli minun syliin. Siihen se nukahti sorsa tassun alla, pää minun sylissä. Aapon lähtö oli kaunis, jos kuolema voi kaunis olla. Aapo vain nukahti rauhallisesti ja minua helpotti suuresti, kun näin sen katseesta, ettei sitä pelottanut ollenkaan. Siinä me sitten oltiin sylikkäin, viimeistä kertaa. Kuiskuttelin Aapon korvaan, miten hieno poika se on, ihan paras, ja annoin sille viimeisen kerran luvan mennä.
Aapo lähetettiin Eviraan avattavaksi. Avaustulos osoitti päätöksen Aapon päästämisestä pois oikeaksi. Kysta, joka oli kolme päivää aikaisemmin ultrassa näyttänyt 4cm suuruiselta, oli todellisuudessa ollut 10cm ja erittäin ohutseinäinen. Eturauhanen oli ultrassa ollut 6cm, mutta avauksessa selvisi, että se oli ollut jo 8cm. Aapo tuhkattiin yhdessä sille niin rakkaan sorsa-lelun kanssa. Tuhkat haettiin kuukautta myöhemmin kotiin ja vietiin läheiseen puistoon, missä Aapo tykkäsi hengailla muun lauman kanssa.
Aapo oli sellainen koira, että se eli aina täysillä. Niin hullu, mutta niin rakas. Aapoa kohtaan olisi ollut väärin pitkittää sen kärsimyksiä. Oman koiran kivulle tulee sokeaksi - näkeehän sitä joka päivä ja muutos tapahtuu usein pikkuhiljaa. Vaikka itse jo selkeästi näin Aaposta, että se oli kipeä, tajusin vasta kun Aapoa ei enää ollut, että kuinka kipeä se todellisuudessa oli. Nyt kun vertaan Aaposta otettuja parin vuoden takaisia kuvia niihin, joita otettiin viimeisenä päivänä, näen että koiran ilme oli jo erilainen. Katse on väsynyt eikä siinä enää näy samanlaista pilkettä kuin mihin olin Aapon kanssa tottunut ja mikä vanhoissa kuvissa näkyy.
Aapo opetti minulle todella paljon. Yhtä vihreitä oltiin molemmat, kun alettiin harrastaa. Paljon saatiin kokea. Ensimmäiset agilitytreenit, ensimmäinen tokokisa, ensimmäinen ajettu jälki, ensimmäinen nostettu maalimies, ensimmäinen kerta paimentamassa, ensimmäisen kerran ikinä esitin koiraa näyttelyssä, kun Aapo debytoi Tampereen kv:ssa maaliskuussa 2009, ensimmäisen kerran osallistuin BH-kokeeseen ja ensimmäinen koira, jonka valiohakemuksen sain lähettää Kennelliittoon. Paljon opittiin, paljon jäi oppimatta. Haasteita matkalle toi Aapon huono hermorakenne. Ei se aggressiivinen koskaan ollut - päinvastoin, vaan erittäin vilkas kaveri erittäin suurella saalisvietillä, jota sen hermot eivät pystyneet hallitsemaan. Iloinen ja ystävällinen se oli. Se kasvatti Brixin, Keitan ja Harmin todella kauniisti ja kärsivällisesti. Harmittaa hurjasti, että tulevat pennut eivät enää pääse Aapon oppiin.
Aapo oli minulle se "once in a lifetime" -koira. Toista Aapon kaltaista ei tule koskaan, sen tiedän. Se oli niin suuri persoona, niin omalaatuinen kaveri. Ei ole huono asia, että toista Aapon kaltaista ei tule. Se ei ollut helppo koira. Päivääkään en silti vaihtaisi pois. Ilman Aapoa en tietäisi tätäkään vähää koiran kouluttamisesta kuin nyt. Aapon ansiosta olen paljon viisaampi seuraavan pennun kanssa.
Ikävä on kova! Aapo saa nyt kaahata aksaa vähän isommilla areenoilla ja syödä ihan niin paljon kuin haluaa. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti